Kapalossa on julkaistu juttusarjaa “ajatuksia”, jossa Riitta, entinen lippukunnanjohtaja (1999-2003), nykyinen perheenäiti, kertoo, miten erilaiselta moni juttu partiossa näyttää, kun on omia lapsia. Tämä juttu on julkaistu Kapalossa 2/2010, kun vanhempi lapsista oli neljän ja nuorempi vuoden.
Olen jo ennen esikoisen syntymää ruvennut seuraamaan erästä vauva-aiheista nettipalstaa. Lasten kasvaessa äitien keskustelunaiheet ovat olleet monenlaisia. Äskettäin oli puhetta siivoamisesta: minkä ikäisen voi odottaa osaavan siivota jälkensä ja onko väärin pistää lapsi siivoamaan myös sisarustensa jälkiä.
Luin tätä keskustelua noin viikko sen jälkeen, kun olin esikoisen pyhäkoulun aikana käynyt kololla hakemassa Kapalon ja kun vahtimestari oli esitellyt kololla tuolloin vallinnutta epäjärjestystä. Kirjoitin sitten vauvapalstalle, että vielä liki parikymppisillekin täytyy aikuisen joskus ärähtää. Tästä Kapalonhakureissusta ei mennyt kuin vajaa viikko, kun kololla oli taas ollut siistiä.
Muistan ajan, jolloin kololla oli aina siistiä. En kuitenkaan muistele tuota aikaa lämmöllä. Silloin nimittäin Kaukapartion toimintaa pyöritti vain muutama aikuinen eikä nuoria johtajia juurikaan ollut. Aina kun lippukunnalla on mennyt hyvin, on kolon siivoamisesta täytynyt johtajia muistuttaa. Vanhat vahtimestarit hoitivat aikoinaan tämän muistuttamispuolen varsin tehokkaasti: heillä oli sellaista luontaista auktoriteettia, että me tuon ajan nuoret johtajat emme uskaltaneet heitä suututtaa. Hyvä jos uskalsimme jättää retken jälkeen teltat yön yli kuivumaan.
Mitä siitä seuraa, jos jokainen siivoaa vain omat jälkensä? Teoriassa paikat pysyvät siisteinä. Mutta vain teoriassa. Meillä kaikilla on joskus sellainen päivä, että ei vain kertakaikkiaan ehdi tai jaksa tai muista tai saa aikaiseksi. Aina löytyy moralisoijia, joiden mukaan tällaisia päiviä ei saisi olla ja jotka kärkkäästi neuvovat, että sitten tullaan seuraavana päivänä hoitamaan homma loppuun.
Tulematta usein jää. Ja kun yhdeltä lipsahtaa, niin toinenkin kokee, että hänkin voi suhtautua siivoamiseen suurpiirteisemmin ja kohta on kolo kaaoksen vallassa. Tämähän ei ratkea kuin täydellä asennemuutoksella. Jokainen huolehtikoon paitsi omista jäljistään, myös sen nimettömän jonkun muun jäljistä, jolla on ollut huono päivä.
Kuulostaa tasapuoliselta, mutta todellisuudessa osa meistä siivoaa yleensä omat jälkensä, osa katsoo vähän muidenkin perään ja osa lusmuaa. Oikeastaan pitäisikin lakata kuvittelemasta, että elämässä kaikki jakaantuisi tasapuolisesti. Minä en kysele, onko väärin, että joudun siivoamaan omieni lisäksi myös lasteni jälkiä. Silloin kun esikoinen intoutuu keräilemään leluja lattialta olen vain mielissäni, jos hän innostuu keräämään myös kuopuksen leluja. Miehen kanssa meillä on muodostunut jonkinlainen työnjako ja tarvittaessa tuuraamme toisiamme.
Joskus ennen omia lapsia lanseerasimme Pupujen kesken käsitteen ”kasvatuksellinen siivous”. Käytimme sitä retkillä silloin, kun pistimme sudenpennut siivoamaan ja hommaan meni enemmän aikaa kuin olisi mennyt, jos olisi sen itse hoitanut. Usein sudenpennut tekevät kyllä porukalla työn paljon yhtä johtajaa nopeammin, mutta tärkeintä on heti opetella siihen, että kun on yhdessä sotkettu niin yhdessä siivotaankin. Joku saa aina vapautuksenkin, jos on muuta leirin kannalta oleellista samaan aikaan tekeillä, ja niin sen pitää muutenkin mennä. Se joka lusmuaa siivouksista saattaa kuitenkin tehdä jotain muuta hyvinkin tärkeää lippukunnan hyväksi.
Sudenpenturetkiltä on peräisin periaate, jota myös pitäisi pikku hiljaa omienkin lasten kanssa soveltaa. Sudenpennut siivoavat aina paljon reippaammin, kun lupaa siivouksen perään vapaa-aikaa, joka alkaa heti, kun siivous on hyväksyttävästi suoritettuna. Voi kyllä olla myöhäistä jo. Esikoinen osaa jo tingata sen vapaa-ajan jo ennen siivousta, mikä onkin ihan loogista. Laatikoihin kerätyillä leluilla on paha sotkematta leikkiä.
